Ihanaa, arki on lähtenyt rullaamaan täällä mukavasti. Ruotsin tunneilla on ollut kivaa, kieltäkin olen jo oppinut ja harrastamaan olen päässyt päivittäin. Välillä vaan eteen tupsahtaa yllättäviä ja pelottavia tilanteita. Koulussa onneksi harjoitellaan paljon ensiavun antamista,mutta tänään totesin, ettei sitä voi harjoitella koskaan liikaa.
Tiistaina vihdoin kaivoin kiipeilytossut kaapista esille ja kävin testaamassa Telefonplanin Klättercentretin boulderseinän. Kiipeilystä tietämättömille selvennykseksi, että boulderointi on kiipeilyä matallla seinällä tai kivellä, ilman köysivarmistusta, ja kiipeilijän tippumista/alas hyppäämistä pehmentävät patjat. Kolmen viikon kiipeilytauon jälkeen kiipeily tuntui todella hyvältä. Reittejä hallilta löytyy paljon, ja monen tasoisille kiipeilijöille. Oli ihana kiivetä selkeästi merkittyjä reittejä! Kiipeilijöitä oli mielestäni paljon, mutta mulle kerrottiin, että hallilla oli suhteellisen vähän porukkaa. Aurinkoinen keli varmasti rajoitti aikalailla kiipeilijöiden määrää. Talviaikaan seinällä on luultavasti todellakin ruuhkaa. Paras varmaan jatkossa mahdollisuuksien mukaan boulderoida aamupäivisin, jolloin hallilla on kuulemma hiljaisempaa. Kiipesin aika paljon, enimmäkseen helppoja reittejä, mutta löysin sieltä myös muutaman hyvän vaikeamman projektin itselleni. Valtavasta innostuksesta huolimatta älysin tällä kertaa lopettaa ennen kuin kädet oli totaalisen pumpissa. Kuolaten katselin myös yläköysilinreittejä ja liidiseinää. Hallilla tulee suorittaa valvottu varmistusnäyttö ja kirjallinenkoe, ennen kuin saa mennä köysikiipeilemään. Seuraavalla kerralla kun menen hallille, aion ostaa itselleni kuukausikortin ja suorittaa varmistusnäytöt. Tarkoitukseni on jatkossa käydä kolme kertaa viikossa kiipeilemässä. Meidän kodin lähellä on myös ulkokallio, jonne haluaisin päästä piakkoin tutustumaan.
Ratsastaminen ja kuntosalilla käyminen on täällä sen verran kallista, ettei minulla ole niihin varaa. Ratsastamisen ja kuntosalin sijaan olen innostunut pitkästä aikaa juoksemisesta. Olen käynyt juoksemassa kolme kertaa viikkossa. Mitään maratonia mulla ei ole tarkoitus juosta, ja muutenkaan pelkästään sellainen pitkä, tasainen hölköttely ei ole mua varten. Koska täällä on hyvin mäkistä maastoa ja paljon portaita, olen tehnyt mäkispurtteja, hyppinyt portaita ja tehnyt loikkaa ylämäkeen sen hölköttelyn lisäksi. Ihanaa! Kotona olen vetänyt ahkerasti leukoja, sekä löysin netistä sellaisen 30 päivän vatsalihastreeni haasteen. Haaste on ehkä vähän pöllö, mutta olen nyt noudattanut sitä ihan huvikseni ja ajankuluksi.
Sunnuntain ratoksi päätimme lähteä tekemään mäkitreenit läheiselle laskettelurinteelle. Laskettelurinne sijaitsee ihan Tukholman keskustan tuntumassa, lyhyen kävely- ja lauttamatkan päästä meiltä. Rinteessä oli muutama muukin mäkitreenaaja, mutta niin vähän ihmisiä että Rasmus pystyi juoksentelemaan irti. Rinteen juurella on vuokraamo, josta saa vuokrattua alamäkipyöräilyyn tarvittavat välineet, eli pyörän, suojavarusteet ja kypärän. Katselin pyöräilijöitä alhaalta ja mietin, että aika hurjan näköistä touhua. Pelkästään lasketteluhissillä pyörän kanssa ylämäkeen kulkeminen näytti minusta ihan riittävän vaaralliselta.
Nousimme rinteen ylös kolme kertaa, suurimman osan matkasta kävellen reippaasti ja loppu juosten. Ensimmäisellä kieroksella mietin, että alamäkipyöräilyssä sattuu varmaan usein pahoja onnettomuuksia, sillä pyöräilijät laskettelivat menemaan tuhatta ja sataa hyppien välillä hyppyreistä. Kolmannen ja samalla viimeisen nousun jälkeen alas kävellessä ohitsemme meni hurjaa vauhtia pyörä, ja heti perässä toinen. Jälkimmäinen pyöräilijä lensi kivikkoiselta nyppylältä täyden voltin alamäkeen ja jäi maahan makaamaan pyörän alle. Eikä siellä rinteessä enää tietenkään ollut meidän lisäksemme ketään muita. Kiiruhdimme pyöräilijän luokse selvittämään kuinka kävi. Se lento nimittäin näytti aika ikävältä ja minusta näytti, että hän iski päänsä kaatuessaan. Pyöräilijä paljastuikin tytöksi, hän vastaili, kun kyselin että miten kävi ja minne sattuu. Sanoi, että olkapäähän ja kyynärpäähän sattuu, mutta muuten on ihan kunnossa eikä tarvitse ambulanssia. Mietin, ja sanoinkin, että kyllä tässä nyt lääkäriä tarvitaan, vaikka raajojaan pystyikin liikuttamaan. Tytön kaverikin kiiruhti paikalle, ja kysyi mitä kävi. Juttelivat hetken ruotsiksi keskenään ja sitten kaveri alkoi auttaa tyttöä ylös. Tuin tyttöä selästä ja niskasta varmuuden vuoksi kun hän halusi istumaan, valitti kuitenkin välittömästi pyörrytystä ja autoin varovasti takaisin pitäkseen. Käskin sen miehen soittaa ambulanssin. Onneks Jussilla oli puhelin mukana, sillä kummallakaan ruotsalaisista ei ollut. Tytöllä oli päässä moottoripyöräkypärän mallinen kypärä, ja kielsin ottamasta sitä pois päästä, hoitohenkilökunta saisi ottaa sen pois kun saapuu paikalle. Puhelun aikana tyttö valahti vitivalkoiseksi ja meni hetkeksi tajuttomaksi. Kaikki tapahtui sekunneissa, mutta silti ehdin kelaamaan ihan kaiken mitä olen opiskeluaikana oppinut ja Arolan Samin opetukset vilisi päässäni. Ehdin jo miettiä, että miten saan sen kypärän nopeasti ja varovasti pois jos joudun elvyttämään. Seurasin koko ajan hengitystä silmä tarkkana ja käänsin päätä parempaan asentoon että ilma kulkisi paremmin. Tyttö reagoi kuitenkin onneksi pian kevyeen ravisteluun ja puhutteluun. Sen jälkeen vaan puhuttelin tyttöä, koko ajan. Mies lähti ambulanssia vastaan, ja jäimme kolmistaan rinteeseen odottamaan apua. Siirsimme hänet kauemmaksi pyöräilypolusta, ettei kukaan vaan ajaisi päälle, vaikka aukealla alueella olimmekin. Peittelin hänet meidän huppareilla, ja sitten vain juttelimme rauhallisesti ja odotimme apua. Avun tulo paikalle kesti tunnin. Olimme puolessa välissä jyrkkää rinnettä, jonne ei päässyt millään kulkupelillä. Onneksi tyttö ei enää voinut huonommin,vastaili puhutteluun, jutteli itsekin ja pysyi tajuissaan koko loppuajan ambulanssihenkilökunnan saapumiseen saakka.
Kummallista, miten kylmän rauhallisesti ja tasaisesti ilman hätääntymistä tilanteessa toimi. Pystyin ajattelemaan järkevästi ja toimimaan rauhallisesti. Vasta tilanteen oltua ohi, ja kotiin saavuttua aloin miettiä tapahtumaa uudelleen. Teinkö mä kaiken oikein? Olisko pitänyt vaatia tyttöä makaamaan maassa vaikka halusi istumaan? Oliko oikein siirtää tyttö pois ajouralta vaikka oli loukkaantunut? Olisiko mun pitänyt tehdä jotain toisin? Vaikka tiedän, että toimin pääpiirteiltään oikein ja rauhallisesti, silti mä kelaan sitä läpi ja mietin mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ehkä tätä mietin nyt siksi niin paljon, että tämä oli ensimmäinen tosielämän tilanne harjoitteluiden ulkopuolella, kun tilanteessa ei ole ketään muuta, joka kertoisi, mitä tulee tehdä. Vaan ne päätökset piti tehdä itse ja piti toimia itse.