Pitkästä aikaa seinällä

Edellisestä kunnollisesta kiipeilystä on vierähtänyt pitkä aika. Joensuussa käyn normaalisti kiipeämässä 3-5 kertaa viikossa. Täällä oloajan olen kiivennyt epäsäännöllisen säännölisesti. Toki kävin Joensuun pikavisiitillä ystäväni kanssa ulkona boulderoimassa, mutta omalta osaltani se oli enemmän terapia- kuin kiipeilyreissu.

Keskiviikkona pitkästä aikaa kaivoin tossut ja mankkapussin vaatekomeron periltä tomuttumasta, ja suuntasin lähimmälle kiipeilyhallille, joka sijaitsee vain 10 minuutin bussimatkan päästä kotoa. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, ja halli olikin positiivinen yllätys. Telefoplanin huikeisiin tiloihin verrattuna halli on pieni ja sokkeloinen, mutta kiivettävää oli paljon ja reitit selkeästi merkattu. Plussana vielä ihan huikean pitkä ja raskas negatiivinen seinä.  Alkuun siellä oli kamala ruuhka, mutta pikkuhiljaa väentungos rauhoittui ja kiipeämään mahtui paremmin. Edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että kiipeäminen oli aika kankeaa. Tekniikka kyllä on edelleen tallessa, mutta voimat ovat kadonneet jonnekin. Voimien puuttumisesta huolimatta siellä hänkissä roikkuessa minut valtasi tunne, että tämä on vaan niin mun juttu.  Kiipesin enimmäkseen vain helppoja kahvareittejä. Toki kokeilin muutamaa vaikeampaakin, takamukseni sain hilattua patjalta ilmaan, mutta siihen se sitten jäikin sillä kertaa. Jaksoin kiivetä vähän reilun tunnin, sen jälkeen oli jo pakko luovuttaa. Yleensä kiipeilyn jälkeen mulla on hyvin iloinen ja väsynyt olo. Tällä kertaa fiilikset olivat aika sekavat, olin kyllä väsynyt ja hyvä mieli ja hyvä olo kropassa treenistä, mutta taustalla hienoinen pettymys voimien katoamisesta ja tason jyrkästä laskusta. Mutta voimakkain tunne oli kuitenkin valtava innostus, pakko päästä kiipeämään vaan lisää ja useammin, sillä kyllähän näin pitkä tauko väkisinkin vaikuttaa voimien katoamiseen, ja tiedän myös sen, että ne voimat palaavat suhteellisen nopeasti kun pääsee taas treenaamaan säännöllisesti.

Eilen kiipeilytossut huutelivat kaapista niin lujaa, että suuntasin jälleen lähihallille boulderoimaan. Lauantai iltapäivä osoittautui loistavaksi ajaksi kiipeillä, sillä hallilla ei ollut liiemmin ruuhkaa. Köysittelijöitä oli jonkin verran, mutta boulderoimassa oli meidän lisäksemme vain muutama muu. Kiipeily sujui ihan toisella tavalla kuin keskiviikkona, tuntui, että kroppa oli herännyt toimimaan ja kadonneet voimatkin olivat palanneet. Kiipesin monta 6a tason reittiä flashina, eli ensimmäisellä yrityksellä, sekä muuvittelin paria 6b+. Testasin myös tällä kertaa sitä jättihänkkiä, joka jäi edellisellä kerralla kokeilematta. Helpoin reitti siinä on 6b+. Reitissä on hyvät otteet, mutta raskaaksi sen tekee negatiivisuus ja reitin pituus. Se oli ihan mahtavaa! Treeneistä jäi valtavan hyvä mieli ja innostus. Nyt vaan lisää tätä! Jussi on pitänyt täällä ollessa vähän taukoa kiipeilystä, mutta ilokseni on taas innostunut uudelleen harrastamaan. Malttamattomana odotan, että pääsemme taas aktiivisesti  harrastamaan yhdessä molemmille rakasta lajia. Yhdessä tekeminen on kuitenkin paljon kivempaa kuin yksin puurtaminen.

Muita kiipeilijöitä katsellessa ymmärsin jälleen kerran, kuinka suuri sosiaalinen vaikutus kiipeilyllä on elämääni. Täällä minulla ei ole ollut kaveria jonka kanssa kiivetä, ja vaikka boulderoida voi yksinkin, ei se ole samanlaista kuin seurassa. Ruotsalaiset vaikuttavat aika sulkeutuneilta, eikä juttuseuraa ole kovin ollut kiipeilyhalleilla tarjolla. Vertauksena Yhdysvalloissa  ensi kertaa kiipeilyhalilla käydessäni moni tuli kyselemään että kuka olet, en ole nähnyt sinua ennen. Amerikkalaiset ovat kyllä omaa luokkaansa avoimuudessa ja piireihin oli helppo päästä mukaan. Harrastamiseeni liittyy Joensuussa vahvasti kaverit – yhdessä kiivetään, jutellaan, pelleillään ja parannetaan maailmaa. Vaikka kiipeily ei aina sujuisikaan, hyvästä kiipeilyseurasta saa aina energiaa ja hyvän mielen. 

Superhänkillä supervoimilla

Tahmaista etenemistä

Espanjan loman aikana Tukholmaan oli saapunut syksy. Karu totuus paljastui lentokentällä koneen laskeuduttua, mittari näytti +2 astetta. Sää on viilentynyt kahdessa viikossa huomattavasti, ja puissa on kaunis ruska. Lunta sentään ei ole vielä näkynyt, eikä pahemmin vettäkään satanut. Nyt saa nauttia kauniista syyspäivistä ja syysauringosta.

Lomailun jälkeen kävin jälleen opintojen kimppuun, tekemättömiä tehtäviä on aika paljon, niin harjoitteluun ja vaihtoon liittyviä tehtäviä kuin muita etäopintojakin. Lisäksi vielä opinäytetyö odottaa kirjoittajaansa. Kuten yleensäkin, aloittaminen on hankalaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoina venyttää aloittamista, vaan hommiin oli käytävä heti. Opinnäytetyön tekeminen on mielenkiintoinen, ja sen parissa puuhailisin vaikka kaikki päivät. Oppari onkin jo nyt hyvällä mallilla, eikä sen suhteen ole kiire. Muut kirjoitustehtävät sen sijaan tökkii ja pahasti. Minulla on monta englanninkielistä pitkää raporttia kirjoitettavana. Englanti ei muutenkaan ole vahvin puoleni, ja kirjoittaminen aiheesta, joka on vieras, on todella hidasta ja työlästä koska sanasto ei ole ollenkaan tuttua. Onnekseni samassa taloudessa asuu yksi kävelevä sanakirja, sekä MOT toimii, mutta silti on välillä turhauttanut niin paljon, että tekisi vaan mieli hyppiä tasajalkaa ja kiljua kuin pikkulapsi. Kun päivästä on käyttänyt 8 tuntia aineistoon tutustumiseen ja suomentamiseen, ja omaa tekstiä on paperilla puoli sivua, itkupotkuraivarit ei ole kaukana. Onneksi on mielekästäkin kirjoitettavaa geriatrisen hoitotyön ryhmätehtävä on mielenkiintoinen, samoin äidinkielentehtävät. Hitaasti ja varmasti kirjoitustyöt vähenevät.

Mukavan hengähdys tauon koulujuttuihin antoi viime viikonlopun vieraat. Jussin vanhemmat ja pikkuveli saapuivat lauantai aamuna ja lähtivät kotimatkalle sunnuntai iltana. Kävimme kaupungilla kiertelemässä ja kahvittelemassa, syömässä hyvin asuntomme viereisessä kreikkalaisessa ravintolassa ja vietimme rentouttavaa aikaa kotona.

Kävin toissa iltana pitkästä aikaa juoksemassa. Jos tehtävät etenee tahmaisesti, niin kyllä eteni juoksukin. Alkuun askel oli kyvyt, mutta pulssi paukutti jo muutaman minuutin kuluttua liki 180. Sitten kun pulssi tasoittui, jalat painoi tonneja. Lenkin lopussa tein vielä tutut spurtit ylämäkeen, eli 3x30 sekuntia täysillä. Asutaan mäen päällä, ja meille on reilun kilometrin mittainen loiva ylämäki, jossa on hyvä ottaa spurtteja. Viimeisen vedon jälkeen koivet tutisi siihen malliin, että oli pakko kävellä kotiin. Toisaalta viime aikoina olen aktiivisesti harrastanut ainoastaan koulutehtävien kirjoittamista ja sohvalla makoilua teekuppi kädessä Spartacusta tuijotellen, joten liekö ihmekään, ettei juoksu oikein kulje. Pitää vaan vetää taas lenkkitossut useammin jalkaan, niin siita se taas lähtee. Tosin yllätin itseni toissa paivänä, kun kokeilin jaksanko tehdä yhdenkäden punnerrusta. Sain tehtyä oikealla kädellä yhden käden punnerruksen, vieläpä aika helposti – polvet maassa, mutta kuitenkin. Vasen käsi vaatii vielä vähän treeniä, mutta luulen, että vasemmallakin onnistuu lähiaikoina. Nyt vaan lisää treeniä ja katsotaan saisiko vielä polvet hilattua maasta ilmaan.

Näkymiä iltalenkillä

Syksy on saapunut puistoteatterinkin

Ihania vanhoja taloja Tukholman keskustan alueella

Rasmuksen kanssa nautitaan aurinkoisesta syysaamusta lähipuistossa

Espanja

Lentokoneen laskeutuessa, tapitin ikkunasta silmä tarkkana alla leviävää Malagaa ja valomerta. Mielessäni tunsin jo tutun Espanjan tuoksun ja lämmön. Teki mieli syöksyä koneesta vauhdilla ulos, mutta kärsivällisesti tallustin venäläisten matkustajien tahdissa terminaaliin. Laukkua sitten saikin odotella reilusti, ja voi että mulla oli kuuma. Teki mieli riisuutua, mutta en kehdannut, enkä myöskään halunnut lähteä vessaan keventämään vaatetusta, jos laukku olisikin tullut juuri silloin. Laukku kuitenkin saapui lopulta, eikä onneksi ollut jäänyt lyhyestä vaihdosta huolimatta kyydistä. Mun matkalaukuilla kun on ollut taipumus jäädä lennoilta säännöllisin väliajoin.

Ulkona nuuskin onnessani lämmintä yöilmaa ja raahasin hikipäässä matkalaukkuani parkkipaikkaa kohden. Kaverini tuli minua hakemaan kentältä, ja 15min matkan jälkeen olimmekin jo kaverini kotona. Oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa. Ja mikä parempaa, lomaa oli edessä vielä 2 viikkoa.  Ruotsissa en ole ratsastanut kertaakaan, sillä ratsastustunnit ovat kalliita, enkä ole raaskinut laittaa vähiä rahojani ratsastamiseen. Espanjassa pääsin ratsastamaa lähes päivittäin,pääsin valmennustunneille mukaan ja notkuin muutenkin tallilla suuren osan lomastani. Nautin siellä oloni joka sekunnista. Sain käyttööni kaverini 6-vuotiaan ruunan, jolla ratsastelin itsenäisesti kentällä, kävin valmennuksessa ja maastoilin. Kentällä hevonen oli rauhallinen ja kuuliainen, mutta maastossa hyvin sähäkkä tapaus. Tykkäsin hevosesta todella paljon, ja olisin mielihyvin ottanut se mukaani Ruotsiin ja Suomeen. Lisäksi tallilla oli 10 ihastuttavaa koiranpentuja, niistäkin olisin voinut salakuljettaa kotiin yhden karvapallon Rasmukselle kaveriksi. Rasmus olisi varmaan ilahtunutkin uudesta kaverista, mutta epäillen, että talouden miespuolinen henkilö ei olisi ollut uudesta asukkaasta kovin mielissään, ja niin pennut saivat jäädä Espanjan aurinkoon. 

Sattui tallilla lomani aikana myös tapaturma, jota pääsimme kaverini kanssa todistamaan. Tallin omistaja oli kouluttamassa kaverini hevosta, katselimme ratsastusta kentän laidalta ja valokuvasin siinä samalla. Aloimme jo tehdä pikkuhiljaa lähtöä kotiin ja laitoin kamerankin pois. Silloin hevonen nousi takajaloilleen ja kaatui kuin hidastetussa filmissä suoraan selälleen ratsastaja selässä. Erityisen vaarallisen tilanteesta teki ratsukon takana oleva betonimuuri ja putkiaita, jota kohti he kaatuivat. Eikä ratsastajalla tietenkään ollut kypärää päässä espanjalaiseen tapaan. Hevosen noustessa maasta jaloilleen, se vielä kierähti maassa makaavan ratsastajan ylitse. Ratsastaja nousi kuitenkin omin avuin maasta ylös, kysyen sainko kuvattua kaatumisen, ja hetken kuluttua totesi, että nousee takaisin ratsaille. Hevoselle kaatumisessa lopulta käynyt kuinkaan, mutta ratsastajan jalka jäi kuitenkin niin pahasti hevosen alle, ettei hän pystynyt seuraavana aamuna kävelemään. Onneksi jalassa ei ollut murtumaa, ja vajaan viikon kuluttua hän jo käveli könkäten.

Toki ehdin lomalla tekemään muutakin kuin istumaan hevosen selässä. Kaverini ollessa töissä, rentouduin uima-altaalla lukien, hengailin kaupungilla ja fiilistelin tuttuja paikkoja, kävin vähän ostoksilla, vietin aikaa kaverini ja hänen perheensä kanssa. Meressäkin kävin kerran pulahtamassa, vaikka vesi alkaakin jo olla aika viileää, ainakin uima-altaan veteen verrattuna. Yhtenä iltapäivänä kiipesimme kaverini kanssa näköalakukkulalle, josta näkee kaupungin yli merelle. Istuimme pitkään kukkulalla, nautimme auringosta, napsimme toisistamme ja maisemista valokuvia ja jaarittelimme tyttöjen juttuja. Jäätelöä söin vähintään yhden reissun tarpeiksi, samoin flaneja ja muuta ihanaa espanjalaista ruokaa. Kotiinviemisiksi ostin Jamon serranoa, choritzoa ja espanjalaista juustoa. Viiniäkin olisi tehnyt mieli ostaa, mutta superpainavan matkalaukun raahaaminen ei houkutellut ja viinit jäivät ostamatta. Kaverini miehensä kanssa saattoi minut lentokentälle, kaksi viikkoa menivät todella nopeasti ja lähtö oli jälleen kerran haikea. Täydellisen rentoutumisen jälkeen Tukholmassa odottaa vino pino koulutehtäviä ja opinnäytetyö, ainakin nyt pitäisi olla energiaa ahkeroida koulutehtävien parissa.

Islero

Ihanat karvakorvat

Onnellinen shoppailija rantakadulla

Treenailua tuplaohjilla

Väitöksiä, kavereita ja skumppaa

Harjoittelun puolivälissä matkasin jälleen pikavisiitille Suomeen, tällä kertaa matkakohteena oli Joensuu ja Jussin väitöstilaisuus. Vaikka Tukholma on ihan naapurissa, matka etelästä susirajalle vaatii monta kulkupeliä ja kamalasti aikaa. Varsinkin kun opiskelijana ei ollut varaa varata lentoa Tukholmasta Joensuuhun, vaan  matkasin Tukholmasta Helsinkiin lentämällä, Helsingistä Lahteen bussilla, ja Lahdesta Joensuuhun junalla. Lahdessa piipahdin siskoni Susannan luona tarkistamassa jääkaapin sisällön ja nukkumassa muutaman tunnin.

Oli kiva käydä Joensuussa, ratsastin miltei jokaisena päivänä, tapasin ystäviäni ja vietin aikaa vanhempieni luona. Kävin myös ystäväni kanssa kiipeilemässä, tai lähinnä jutustelemassa luonnonhelmassa. Kiipeilykamoja minulla ei edes ollut Suomessa mukana, mutta onneksi minulle löytyi tossut lainaan, että sain ne pari helpooa reittiä kiivettyä. Itsellä ei edes ollut kipinää kiipeilyyn, vaan pääpaino reissulla oli rentouttavassa jutustelussa, luonnosta nauttiessa ja puolukoita popsiessa. Perjantaina väitöksen jälkeen illalla kävimme ulkona syömässä, ja istuskelemassa muutamassa ravintolassa kavereiden kanssa. Seuraavana päivänä oli vuorossa vapaamuotoiset juhlat vanhempieni luona, jonne oli kutsuttu molempien perheet sekä kavereita. Kuohuviiniä viikonlopun aikaan taisi huveta muutama pullo, mutta onneksi sitä oli varattu riittävästi, ja ylimääräiset pullot löysivät tiensä uudelle omistajalle.

Paluumatka alkoi tietenkin kamalalla kiireellä ja paniikilla, puolet tavaroista oli hukassa, ja laukku ei mennyt enää kiinni. Kassi piti purkaa ja puolet tavaroista jättää kyydistä. Junan lemmikkivaunu oli tietenkin loppuun myyty, ja Rasmus intoili uusista koirakavereista eikä aluksi malttanut millään maata paikallaan. Alkuun mietin, että voi vitsit, Turkuun on pitkä matka, jos Rasse intoilee samalla lailla koko matkan. Onneksi sain mukavaa juttureuraa vieressä istuvasta tytöstä ja Rasmuskin sai seurustella tytön koiran kanssa. Viking Linen terminaalissa sain ehkä maailman parasta asiakaspalvelua.  Odottelin meluisassa terminaalissa laivan pääsyä, ja huomasin että terminaalin henkilökunta lähestyy meitä Rasmuksen kanssa. Mies rapsutteli hetken Rasmusta ja sen jälkeen ohjasin meidän sivuovesta sisään laivaan, ettei koiran tarvitse turhaan odotella ja stressata täydessä aulassa. Oli helpottavaa päästä pitkän junamatkan jälkeen tyhjään laivaan koiran kanssa ilman sitä jäätävää tungosta, joka laivan käytävillä yleensä vallitsee.

Joensuun reissun jälkeen harjoittelu jatkui, sain edelleen ottaa paljon verinäytteitä ja osallistua kaikkiin hoitotoimenpiteisiin. Pääsin myös tutustumaan harjoittelupaikan fysioterapeutin ja toimintaterapeutin työhön. Koin erittäin antoisana nämä tutustumispäivät, sillä asukkaista tuli esille aivan erilaisia puolia, kuin mitä sairaanhoitajan työssä huomaa. Olen erittäin tyytyväinen fysioterapeutin ja toimintaterapeutin ohjaamiseen ja panokseen, jonka he laittoivat minun oppimiseen. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös harjoittelu. Ohjaajani jäi kesälomalle muutama päivä aiemmin kuin harjoitteluni päättyi. Viimeisenä yhteisenä työpäivänä hän toi minulle läksiäislahjana vaatteita, kukkia ja aurinkolasit. Olin ihan otettu, ja hieman harmissani etten minä tajunnut viedä hänelle mitään lahjaa. Sovimme kuitenkin, että näemme vielä ennen kuin palaan Suomeen. Viimeiset päivät olin yhden kokeneen sairaanhoitajan matkassa, kiinnostavaa, miten eri ihmiset tekevat työnsä hyvin, mutta ihan erilaisella tyylillä. Harjoittelu siis päättyi, mutta koulutehtäviä, ja etänä suoritettavia kursseja oli jonossa pitkä lista. Kirjallisten tehtävien kimppuun siirryn siis seuravaksi. Mutta sitä ennen tämä tyttö ottaa pienen aikalisän Espanjan auringon alla ratsastaen, kavereiden seurasta nauttien, ja vanhoilla kotikulmilla tunnelmoiden. ¡Adios!

Syksyn huvia

Viking Line on tullut tutuksi viime kuukausina