Paluu Suomeen

Viimeiset viikot Ruotsissa menivät nopeasti ja lähtö takaisin Suomeen tuli yllättävän pian. Alkuhankaluuksien jälkeen viihdyin Tukholmassa loistavasti. Lähestyvä kotiin paluu sai aikaan ristiriitaisia tunteita. Olisi kivaa nähdä taas sisarukset, vanhemmat sekä kaikki ystävät, palata tuttuihin ympyröihin ja harrastuksiin. Mutta edessä oleva pitkä ero Jussista tuntuu kamalalta, kurjaa oli myös jättää Tukholma taakse ja sen hienot kiipeilymahdollisuudet.

Viimeisillä viikoilla oli paljon ohjelmaa ja vierailijoita. Entinen kämppikseni Espanjasta tuli piipahtamaan kavereidensa kanssa päiväksi Tukholmaan, ja vietimmekin ihanan päivän yhdessä kaupungilla pyörien. Emme olleet nähneet yli kolmeen vuoteen, joten juttua olisi riittänyt pidemmäksikin ajaksi. Sovimme tapaavamme seuraavalla viikolla uudelleen Helsingissä, kun olisin kotimatkalla Joensuuhun. Seuraava yllätysvierailija oli kummisetäni, joka tuli päiväristeilylle Tukholmaan. Kävimme yhdessä kahvilla ja lounaalla sekä kävelimme kaupungilla ihmisvilinässä. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa kunnolla ja jutella ihan rauhassa kaikki kuulumiset.

Viime perjantai-iltana lähdimme iltalaivalla Turkua kohti. Jussilla oli kokous Helsingissä, joten sain onneksi matkaseuraa. Tietenkin sairastuin kuumeeseen sopivasti edellisenä päivänä, mutta onneksi olo pysyi kohtuullisena ja laivamatka sujui flunssasta huolimatta mukavasti. Aamulla hyppäsimme Turussa junaan, Jussi jäi pois Espoossa ja me Rasmuksen kanssa jatkoimme Helsinkiin, jossa tapasin kaverini ja kahvittelimme sen kaksi tuntia jonka odotin junaa. Junamatka Helsingistä Joensuuhun oli pitkä, onneksi eläinvaunussa oli vain yksi koira Rasmuksen lisäksi, ja Rasmus malttoi nukkua rauhassa koko matkan. Isäni haki meidät junalta, ja vanhempieni luona Rasmusta odottikin mieleinen yllätys kun siskoni Anne tuli käymään Nipa-koiran kanssa. Koirat juoksivat yhdessä pitkin pihaa ja nauttivat selvästi kun tapasivat pitkästä aikaa. Seuraavana päivänä serkkuni tuli koiransa Roopen kanssa kylään ja kävimme kävelyllä metsässä. Nipa, Rasmus ja Roope juoksivat yhdessä sydämensä kyllyydestä. Hieman pelkäsin, että meneeköhän Rasmuksen jalka kipeäksi riehumisesta, mutta pientä lihasjäykkyyttä lukuun ottamatta pappa näyttää olevan elämänsä kunnossa.    

Joensuu tuntuu nyt alkuun pieneltä Tukholman rinnalla, mutta alkuun ottaa aina vähän aikaa että sopeutuu, ja arki alkaa rullaamaan. Sunnuntaina pääsen muuttamaan omaan asuntooni, ja pikkuhiljaa löydän rytmin opiskelun ja harrastusten parissa. Tämä viikko taitaa mennä opinnäytetyön parissa puurtaessa ja flunssasta toipuessa, mutta josko ensi viikolla pääsisi jo kiipeilemään ja uimaan. Kovasti kuitenkin jo odotan joulua yhteistä lomaa Jussin kanssa, onneksi jouluun ei ole enää kovin pitkä aika. Sitä ennen pääsen tonkimaan varastooni ja kaivamaan sieltä esille kaikki tavarani. Se on vähän niin kuin jouluna, saan kamalasti ”uutta” tavaraa ja vaatteita, joiden olemassa olon olen ehtinyt unohtaa. Pitäisi aina varastoida puolet tavaroistaan vähintään puoleksi vuodeksi, sitten kun tekee mieli ostaa joitain uutta, menisi vain varastoon kaivelemaan ja tekemään löytöjä.

Menettämisen pelko

Rasmus oli muutaman päivän äreä muille koirille, se laittoi miettimään, olisiko se jostain kipeä. Syy selvisikin pian, ja seuraava yö meni valvoessa ripuloivan koiran kanssa. Vasta aamun valjetessa karu totuus paljastui kokonaisuudessaan ja mun sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Rasmus ripuloi verta, ainoastaan pelkkää verta. Eikä muutamaa tippaa, vaan ihan lorottamalla pelkkää verta. Sitä mukaa kun heinikko värjääntyi verestä punaiseksi, puristava tunne rinnassa kasvoi. Ystäväni nuori koira kuoli viime syksynä hoidosta huolimatta veriripuliin, ja ensimmäinen ajatukseni oli ei, ei, ei. Ei näin. Ei vielä. Tiesin, että nyt on kiire eläinlääkäriin.

Lähieläinlääkäristä neuvoivat puhelimessa menemään suoraan eläinsairaalaan. Metrossa matkustessa mietin, että toivottavasti ei ole syönyt mitään sopimatonta, rotanmyrkkyä tai mitään terävää. Koirathan tunnetusti syövät mitä ihmeellisempiä asioita, ja Rasmus ainakin syö kaiken minkä voi edes hyvällä mielikuvituksella kuvitella syötäväksi kelpaavaksi. Sairaalassa päästiin suoraan infektiopuolelle ja Rasmus laitettiin tiputukseen, sillä se oli todella kuiva. Keskustelin eläinlääkärin kanssa mitä tehdään, koska meillä ei ole ruotsalaista vakuutusta joka korvaisi eläimen sairaalahoidon. Ja hoito on todella kallista. Selvää oli kuitenkin se, ettei Rasmus selviäisi kotona ilman nesteystä ja hoitoa, joten Rasmus jäi sairaalahoitoon. Vietin päivän sairaalassa vahtimassa tiputuksessa olevaa koiraani, ja odottelin samalla verikokeiden tuloksia. Kaikki verikokeen tulokset olivat kunnossa, ja myrkytys saatiin suljettua pois. Myöhään iltapäivällä lähdin kotiin, kun Rasmus siirrettiin sairaalan sellaisiin tiloihin, jonne en saanut mennä. Lupasivat soittaa, jos vointi kääntyy huonompaan, tai joutuvat tekemään tutkimuksia, ottamaan röntgenkuvia tai ultraamaan, sillä ne kaikki maksavat erikseen. Illan istuin sohvalla puhelin kädessä ja pelkäsin että se soi. Onneksi puhelua ei tullut. Myöhään iltalennolla meille saapui vieraiksi Aaro ja Miila. Oli ihana saada kauan odotettuja vieraita, Miilan kanssa meillä olikin vaikka mitä suunnitelmia viikonlopuksi.

Seuraavana aamuna eläinlääri soitti ja kertoi Rasmuksen olevan edelleen niin heikossa kunnossa ja ripuloivan vieläkin verta, että hän suosittelee hoidon jatkamista sairaalassa. Pelko rakkaan koiraystävän menettämisestä kasvoi entistä suuremmaksi. Vaikka Rasmus onkin terve, hyvässä fyysisessä kunnossa, pirteä ja hyvin puuhakas superpappa, tiedän, että 10-vuotias suuri koira on jo vanha. Olemme saaneet kulkea yhdessä 10 hienoa vuotta, mutta mä en missään nimessä haluaisi luopua rakkaasta ystävästäni, en vielä. Onneksi Miila oli seuranani koko päivän, ja sain ajatuksia muualle. Kaikesta huolesta huolimatta vietimme oikein hauskan päivän yhdessä. Kiertelimme kaupungilla, kävimme herkuttelemassa lounaalla kahvilassa ja kolusimme järjestelmällisesti vaatekauppoja. Miila teki hienoja löytöjä Lorna Janen liikkeestä, ja minä ostin uuden talvitakin Hennesiltä. Illalla kävin vielä kiipeilemässä ja väsyneenä oli hyvä käydä nukkumaan.

Aamupäivällä eläinlääkäri soitti hyviä uutisia, Rasmuksen saisi hakea iltapäivällä kotiin. Antibiootti oli tehonnut ja ripulointi oli loppunut, eläinlääkärin mukaan kyseessä oli todella ärhäkkä mahatauti. Istuimme Jussin kanssa kotiutushuoneessa ja odotimme hoitajaa joka toisi Rasmuksen meille ja antaisi kotiohjeet. Oven takaa alkoi kuulua tuttua läähätystä ja väkisinkin alkoi hymyilyttää helpotuksesta. Rasmus oli myös ikionnellinen kun haimme sen kotiin. Lähtiessä kuittaisin 12 200 kruunun (vähän reilu 1300euroa) sairaalaskun. Hurja summa rahaa, mutta ei kaikkea voi arvottaa rahassa. Matka metrolle oli hidas ja tuskallinen, sillä nesteytys oli mennyt jossain vaiheessa kudokseen, ja Rasmus oli melkeinpä kolmijalkainen, kun toinen etujalka oli niin turvoksissa ja kipeä. Kotiin palattaessa Rasmus kävi nukkumaan ja nukkui samassa paikassa koko illan. Se oli ihan rättiväsynyt. Ulkoilu väsyneen, ja todella huonosti kävelevän koiran kanssa oli vaikeaa. Rasmus ei olisi halunnut lähteä pihaportilta kauemmaksi, mutta pakkohan se on pissattaa. Onneksi meillä on ensimmäinen puska 10 metriä ovelta, ettei tarvitse kovin kauas lähteä. Kunto parani onneksi nopeasti, ja pian pelaili jo itsekseen sisällä palloa. Jalka vaan vaivaa ajoittain vieläkin, vaikka sairaalareisusta on 2 viikkoa aikaa. Antibioottikuurin loppuessa jännitin kovasti, palaavatko oireet, mutta onneksi toistaiseksi niitä ei ole näkynyt. Ulkoilua olen lisännyt pikkuhiljaa Rasmuksen jaksamisen mukaan, ihanaa nähdä kun se taas jaksaa nuuskia onnellisena ja hätistelee harakoita puistossa. Uskomatonta, kuinka paljon iloa elämään karvaiset ystävämme tuovat. Mä olen todella kiitollinen jos tästä nyt selvittiin, ja saamme vielä viettää ihania terveitä päiviä, toivottavasti vuosia, yhdessä.

Karvakorva ystäväni