Kiipeilykaverini Hanna saapui Tukholmaan lyhyelle lomalle, ja mitäpä muutakaan lomailu voisi sisältää kuin kiipeilyä. Siispä kartta esille, eväät reppuun, pädi selkään ja suunta kohti kiviä.
Vietimme aamun tietokoneen äärellä tutkien lähialueiden boulderkivin sijainteja ja lopulta päätimme suunnata Skarpnäckin takana sijaitsevan Flaten järven lähibouldereille. Valitettavasti vaan Tukholman topo on myyty loppuun, eikä sitä siis ollut saatavilla. Jokainen ilman topoa tai karttaa kiviä joskus etsinyt tietää, että se voi olla joskus hiukkasen haasteellista. Hetken pohdimme, josko kävisimme kirjastossa tulostamassa kartan, mutta tulimme siihen lopputuloksen, että piirrämme itse google mapsin avulla kartan. Sitä paitsi kivet olivat kartan mukaan ihan polun varrella, eihän niitä nyt siitä voi olla huomaamatta. Google mapsin mukaan kävelyä tulisi metro pysäkiltä vain 2,3km, ja sehän nyt ei ole matka eikä mikään kävellä. Metrolta vaan kävellen etelään päin, siitä motarin yli siltaa pitkin, motarin toiselta puolelta bussin kyytiin, ja bussin päätepysäkiltä lyhyt kävely kivelle. Kuullostaa suunnitelmalta.
Matka Skarpnäckin metroasemalle saakka sujui ongelmitta, paitsi ettei pädin ulkoiluttajia taida olla keskustassa kovin usein ihmisten hämmästyneistä ilmeistä päätellen. Reippaasti kurvasimme metrolta kadulle ja lähdimme lompisimaan katua pitkin, ja heti väärään suuntaan. Onneksi emme ehtineet kävellä vika suuntaan kuin kuin kolme kadunväliä. Sitten u-käännös ja suunta oli oikea. Mutta kun pääsimme motarin reunaan, ei googlemapsissa näkyvää yli-tai alikulkusiltaa näkynyt missään. Lähdimme kävelemään samansuuntaista tietä motarin kanssa, ja päättelimme, että ennen pitkää löytyy kohta josta pääsee joko yli tai ali. Löytyihän se lopulta, ja matka kohti kiviä jatkui. Mutta taas väärään suuntaan. Päättelimme siinä sitten, että järven täytyy olla metsikön takana, ja kun metsään lähti sopivasti kohdaltamme metsätie, suuntasimme sinne. Kyselimme matkalla koiranulkoiluttajalta, josko hän tietäisi missä lähimmät kivet sijaitsevat, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan. Aikamme tarvottuamme löysimme kyllä kallion, mutta koska valjaat ja köysi eivät sattuneet reissulle mukaan, jäi se kallio testaamatta. Reilun tunnin tarpomisen jälkeen olimme vihdoin järvellä, missä sivumennen mainiten oli upeat hiekkarannat, nyt tiedän minne mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan. No nyt ei enää voi eksyä ja kulkea ohi kivistä kun järvi on kerran löydetty, tai niin me kuviteltiin.
Me käveltiin – ja käveltiin – järveä kiertävää polkua pitkin, mutta bouldereista ei näkynyt jälkeäkään. Kun lopulta saavuile parkkipaikalle, josta luontopolut lähtevät, arvoimme kauan kumpaan suuntaan lähdemme, polkua pitkin metsään, vai autotietä pitkin eteenpäin. Lähdimme kuitenkin metsään, ja tallustelimme kauniissa maisemissa pitkän tovin. Päädyimme sitten uudelleen autotielle jonka päättelimme olevan se sama tie joka vie parkkipaikalle. Lähdimme kävelemään uudelleen parkkipaikkaa kohden, ja muutaman kilometrin jälkeen siinä tien vieressa nökötti vihdoin kauan etsitty kivi. Padi maahan, eväät esille ja nopea tankkaus että jaksaa kiivetä. Mutta mikä pettymys. Loydettiin 2 järkevää reittiä jotka kiivettiin, ja niihinkin reitteihin oli porattu lisää oteita. Reunimmainen reitti näytti kivalle, mutta oli niin korkea, ettei allekirjoittaneen pää kestänyt kiivetä niin korkeaa boulderia alkua pidemmälle. Hanna muisteli, että tämän kiven lähellä olisi toinen kivi, ja lähdimme tietä pitkin eteenpäin etsimään parempaa kiveä. Tielle ei enää kiviä näkynyt ja päätimme tehdä pienen kierroksen umpimetsässä. Ja kuinka ollakkaan, mikäs muu enää puuttui kuin ukkonen. Mähän tunnetusti pelkään ukkosta kuollakseni, ja mikäs sen mukavampaa kuin rämpiä suon reunaa pädi selässa kiveä etsimässä. Hanna rauhoitteli mua, ettei meillä ole mitään hätää, mutta maa alkoi olla niin vetistä, että lopetimme kiven etsimisen siltä päivältä siihen suon reunaan ja lähdimme puolijuoksua puskat rytisten tietä kohti ja siitä bussipysäkkiä kohden ennen kuin alkaisia sataa. Päästiinkin sopivasti bussiin juuri ennen kuin rankkasade alkoi. Aikaa tähän pieneen kierrokseen meni 5,5 tuntia, yksi kivi löydettiin ja 2 reittiä kiivettiin. Ei ehkä onnistunein kiipeilyretki, mutta hauskaa oli, naurettiin välillä vedet silmissä ja maisemat reitilla olivat oikein kauniit. Varmasti menen toistekin Flatenille lenkkeilemään (ilman padia), sillä ulkoilupaikkana se on mitä mainioin. Seuraavana päivänä menimme Hannan kanssa suosiolla sisälle kiipeilemään, ja sieltä ainakin löytyi helposti paljon kiivettävää ;)
 |
| Evästauko ensimmäisellä, ja reissun ainoalla kivellä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti