Pitkästä aikaa seinällä

Edellisestä kunnollisesta kiipeilystä on vierähtänyt pitkä aika. Joensuussa käyn normaalisti kiipeämässä 3-5 kertaa viikossa. Täällä oloajan olen kiivennyt epäsäännöllisen säännölisesti. Toki kävin Joensuun pikavisiitillä ystäväni kanssa ulkona boulderoimassa, mutta omalta osaltani se oli enemmän terapia- kuin kiipeilyreissu.

Keskiviikkona pitkästä aikaa kaivoin tossut ja mankkapussin vaatekomeron periltä tomuttumasta, ja suuntasin lähimmälle kiipeilyhallille, joka sijaitsee vain 10 minuutin bussimatkan päästä kotoa. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, ja halli olikin positiivinen yllätys. Telefoplanin huikeisiin tiloihin verrattuna halli on pieni ja sokkeloinen, mutta kiivettävää oli paljon ja reitit selkeästi merkattu. Plussana vielä ihan huikean pitkä ja raskas negatiivinen seinä.  Alkuun siellä oli kamala ruuhka, mutta pikkuhiljaa väentungos rauhoittui ja kiipeämään mahtui paremmin. Edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että kiipeäminen oli aika kankeaa. Tekniikka kyllä on edelleen tallessa, mutta voimat ovat kadonneet jonnekin. Voimien puuttumisesta huolimatta siellä hänkissä roikkuessa minut valtasi tunne, että tämä on vaan niin mun juttu.  Kiipesin enimmäkseen vain helppoja kahvareittejä. Toki kokeilin muutamaa vaikeampaakin, takamukseni sain hilattua patjalta ilmaan, mutta siihen se sitten jäikin sillä kertaa. Jaksoin kiivetä vähän reilun tunnin, sen jälkeen oli jo pakko luovuttaa. Yleensä kiipeilyn jälkeen mulla on hyvin iloinen ja väsynyt olo. Tällä kertaa fiilikset olivat aika sekavat, olin kyllä väsynyt ja hyvä mieli ja hyvä olo kropassa treenistä, mutta taustalla hienoinen pettymys voimien katoamisesta ja tason jyrkästä laskusta. Mutta voimakkain tunne oli kuitenkin valtava innostus, pakko päästä kiipeämään vaan lisää ja useammin, sillä kyllähän näin pitkä tauko väkisinkin vaikuttaa voimien katoamiseen, ja tiedän myös sen, että ne voimat palaavat suhteellisen nopeasti kun pääsee taas treenaamaan säännöllisesti.

Eilen kiipeilytossut huutelivat kaapista niin lujaa, että suuntasin jälleen lähihallille boulderoimaan. Lauantai iltapäivä osoittautui loistavaksi ajaksi kiipeillä, sillä hallilla ei ollut liiemmin ruuhkaa. Köysittelijöitä oli jonkin verran, mutta boulderoimassa oli meidän lisäksemme vain muutama muu. Kiipeily sujui ihan toisella tavalla kuin keskiviikkona, tuntui, että kroppa oli herännyt toimimaan ja kadonneet voimatkin olivat palanneet. Kiipesin monta 6a tason reittiä flashina, eli ensimmäisellä yrityksellä, sekä muuvittelin paria 6b+. Testasin myös tällä kertaa sitä jättihänkkiä, joka jäi edellisellä kerralla kokeilematta. Helpoin reitti siinä on 6b+. Reitissä on hyvät otteet, mutta raskaaksi sen tekee negatiivisuus ja reitin pituus. Se oli ihan mahtavaa! Treeneistä jäi valtavan hyvä mieli ja innostus. Nyt vaan lisää tätä! Jussi on pitänyt täällä ollessa vähän taukoa kiipeilystä, mutta ilokseni on taas innostunut uudelleen harrastamaan. Malttamattomana odotan, että pääsemme taas aktiivisesti  harrastamaan yhdessä molemmille rakasta lajia. Yhdessä tekeminen on kuitenkin paljon kivempaa kuin yksin puurtaminen.

Muita kiipeilijöitä katsellessa ymmärsin jälleen kerran, kuinka suuri sosiaalinen vaikutus kiipeilyllä on elämääni. Täällä minulla ei ole ollut kaveria jonka kanssa kiivetä, ja vaikka boulderoida voi yksinkin, ei se ole samanlaista kuin seurassa. Ruotsalaiset vaikuttavat aika sulkeutuneilta, eikä juttuseuraa ole kovin ollut kiipeilyhalleilla tarjolla. Vertauksena Yhdysvalloissa  ensi kertaa kiipeilyhalilla käydessäni moni tuli kyselemään että kuka olet, en ole nähnyt sinua ennen. Amerikkalaiset ovat kyllä omaa luokkaansa avoimuudessa ja piireihin oli helppo päästä mukaan. Harrastamiseeni liittyy Joensuussa vahvasti kaverit – yhdessä kiivetään, jutellaan, pelleillään ja parannetaan maailmaa. Vaikka kiipeily ei aina sujuisikaan, hyvästä kiipeilyseurasta saa aina energiaa ja hyvän mielen. 

Superhänkillä supervoimilla